Kouluhistoria, mihin olenkaan päätynyt?

Tämän päivän aiheena on mun kouluhistoria, ala-asteesta, viimeisimpään kouluuni. 

Olen käynyt esikoulun kahteen kertaan, koska en ollut valmis koulumailmaan 7-vuotiaana. Menin ensimmäiselle luokalle vasta sinä vuonna, kun täytin 8-vuotta. 

Se mitä edes muistan ensimmäisistä vuosista koulussa on hämärän peitossa, hyvin luonnollisesti, koska olen ollut niin pieni. 

Ensimmäisillä luokilla muistan oppivani todella hitaasti asioita. Käytännössä kaikki oli todella vaikeaa. En oppinut lukemaan tai kirjoittamaan samaan tahtiin, kuin muut luokkakaverit. En toki vieläkään osaa kirjoittaa, mutta osaan kirjoittaa niin, että teksteistäni saa suurimmaksi osaksi selvää. Se on tärkeintä. 

Olin todella vilkas ja menevä koulussa, en osannut olla paikoillaan tai hiljaa. Se vaikeutti oppimista. 

Vaihdoin kolmannella luokalla pienryhmään. Koulu sujui, hieman paremmin. Pienemmässä luokassa oppimisympäristö on myös todella erilainen. Tehdään hitaammin ja yleensä myös helpotettuina versioina. Koe alueet eivät olleet niin suuria ja ei tarvinnut kerralla osata niin paljoa, pienemmissä paloissa. 

Yläasteelle mentäessä halusin päästä "normaaliin kouluun ja normaaliin luokkaan " koin asian todella tärkeäksi itselleni, en halunnut olla se "erilainen". 

Pääsin "normaaliin kouluun ja normaaliin luokkaan." Toki oppimistani tuettiin, erityisopettajan avulla. Kävin usein ja monessa aineessa erityisopettajan luona. Mm. Matikka, englanti, ruotsi, äikkä, kemia, fysikka. 

Mulla oli helpotettuja kirjoja muistaakseni ainakin englannista, eri kirja kuin muilla. En tänä päivänäkään osaa englantia, monesta se kuullostaa aivan uskomattomalta, että miten en voi osata. Jos en osaa edes omalla äidinkielelläni kirjoittaa ja lukea niin miten osaisin vierasta kieltä, missä kirjoitetaan ja lausutaan sanat aivan eri tavalla. Eihän se mahdotonta olisi oppia kieltä ja olen myös kehittynyt paljon elämäni aikana, mutta en koe sitä tällä hetkellä tärkeimmäksi asiaksi elämässäni. 

Kävin osan tunneista normaalissa ryhmässä ja osan erityisopettajan kanssa. Tuntui, että en ikinä saanut aikaseksi mitään isoissa ryhmissä, turhauduin. Musta tuli todella levoton ja häiritsinkin useinmiten normaalia oppituntia, metelöimällä ja sekoilemalla. Tottakai sain tähän päättömään toimintaan muitakin mukaan. 

Kokeistahan en päässyt käytännössä ikinä läpi, ensimmäisellä yrityksellä. Suoraansanotusti aivan mahdoton tehtävä. Mutta mua on onneksi aina kannustettu, että kunhan pääsee läpi se on tärkeintä, oli se numeron sitten sen -5 se ei haittaa. Sain isot tsempit aina, kun pääsin ede läpi kokeesta. Mulle läpi pääsiminen oli itsensäylittäminen. Tottakai mietin, että miks mä en saa keskiverto numeroita niinkuin muut luokkakaverit. Välillä itketti. Mutta peitin oman pettymykseni nauramalla ja olemalla "cool" kun en päässyt kokeista läpi. Tottakai se oli joka kerta itsetunnelle kolaus ja iso sellainen. Suurin haaveni oli, että olisin ollut normaali. Olisin halunnut olla yhtähyvä kuin muut, en olisi halunnut erottua. 

Peruskoulun päätyttyä, hain amikseen. En päässyt mihinkään kouluun peruskoulusta. Taas itkin epäonnistumistani. Muut aloittivat koulun ja tähtäsivät haaveammatteihinsa. Minä en ollut edes saanut hakea haave ammattiini, koska piti laittaa niinsanotut varmat valinnat mihin olisi pitänyt päästä noin 5-6 keskiarvolla. 

Kun jäät ilman koulupaikkaa 16-17- vuotiaana, ei mielessä voi pyöriä muuta, kuin että miksi mä en osaa. Menin Ammattistarttipajalle vuodeksi. Siellä opeteltiin laittamaan ruokaa ja käytiin vaeltamassa ja muuten vaan "hilluttiin" en kokenut tästä itselleni mitään hyötyä, koska osasin kyllä laittaa ruokaa ja osasin olla ajoissa paikoissa. Tuntui pahalta, olla paikassa mihin en taaskaan kokenut kuuluvani. Vaikka koulun tarkoitus olisikin ollut vaan se, että en syrjäydy ja pysyn arjessa ja rutiineissa kiinni. Mutta silloin se tuntui todella pahalta. Onneksi tutustuin sitä kautta ihaniin ihmisiin, kaverit jäivät. 

Vihdoin pääsin ammattikouluun, kokki puolelle. Ei todellakaan tuntunut omalta ja koulu jäi kesken. Aloitin aikuislukion, sekin jäi kesken. Tässä vaiheessa olin hakenut kosmetologi opintoihin jo neljä kertaa.  En vieläkään ollut päässyt opiskelemaan ammattia, jota halusin opiskella. 

Viidennen hakukerran jälkeen tärppäsi. Hain viisi kertaa kosmetologi kouluun, en halunnut luovuttaa. Ajattelin, että kyllä mä vielä joskus pääsen opiskelemaan. Ja niin pääsin, en luovuttanut. 

Kaiken tämän sähläämisen välissä olin ollut töissä, jotta teen sentään jotain. En halunnut jäädä kotiin makaamaan. 

Opiskelin kosmetologiksi, olin välissä äitiyslomalla. Mutta sain kosmetologin paperit käteen. Se tunne oli korvaamton, kaiken sen epätoivon jälkeen olin vihdoin kosmetologi. Vaikka tiesin, että en halua tehdä työkseni sitä, mutta halusin käydä koulun loppuun. 

Koulussa otettiin hyvin huomioon tarpeeni. Tarvistin paljon apua samoissa aineissa, kuin peruskoulussakin. Yhden matikan kurssin taisin käydä viisi kertaa, kun ei vaan mennyt perille. 

Ensimmäinen ammatti suoritettu, mitä sitten tekisin? Koitin saada töitä, omalta alalta, esim apteekki, sokos yms. Ei tuottanut tulosta, olin työkokeilussa apteekissa puoli vuotta. Sekään ei tuottanut tulosta, saadakseni oikeeta työpaikkaa. 

Olin myös kahvillassa jonkun aikaa töissä, sekään ei tuntunut omalta. Päätin hakea taas opiskelemaan, koska se olisi helppoa pienen lapsen kanssa. Ei tarvinnut kokea huonoa omaatuntoa siitä, jos lapsi on kipeä ja joudut jäämään kotiin. 

Hain parturi-kampaajaksi, pääsin opiskelemaan. Tajusin, että tämä olisi se ammatti mitä haluaisin tehdä työkseni. 

Pari pulmaa oli vain ensin selätettävänä. Mulla on paha hahmotushäiriö, asioiden opettelu ei ollutkaan niin yksinkertaista mitä ehkä luulin. Mutta mulla olo motivaatio kohdallaan, tein kaikkeni ja vähän ehkä enemmänkin, jotta oppisin asiat. Tein todella paljon töitä, että valmistuisin hyvin arvosanoin koulusta, sain hyvän harjottelupaikan missä ymmärrettiin se, että mua pitää opettaa rautalangasta ja useamman kerran samat asiat. 

Valmistuin ja sain jäädä yrittäjäksi siihen kampaamoon. 

Olen tehnyt paljon töitä koulujeni eteen, epäonnistunut, turhautunut tuhansia kertoja. Meinannut pistää hanskat tiskiin ja todennut, että olisi helpompi vain olla "sossupummi" , ei tarvitsisi pettyä koko ajan ja kokea itseään tyhmäksi. Mutta ne pienet onnistumiset kaiken tämän keskellä on saanut mut jatkamaan ja yrittämään enemmän. 

Se itseluottamaus on niin pieni omaa osaamista kohtaan, joten olisi ollut vain helpompi olla yrittämättä. Mutta halusin yrittää siitä huolimatta, vaikka olin epäonnistunut useamman kerran ja joskus se yrittäminen palkitsee, niinkuin tässä tapauksessa. 

Asiat eivät tule kenellekkään ilmaiseksi, jonkun täytyy tehdä asioiden eteen vähän vähemmän ja jonkun taas vähän enemmän. Näin aikuisena on ehkä hyväksynyt sen, että ei tule koskaan olemaan "normaali" oppimisen suhteen, en ehkä enää soimaa itseäni niin pahasti kuin aikasemmin. Tottakai silti välillä olen pettynyt ja koen turhautumista, mutta osaan ehkä käsitellä asioita vähän paremmin. Enkä lannistu, vaan yritän parhaani. Se riittää siihen mihin riittää. 

Mun yrittäminen riitti aloittamaan työnteon yrittäjänä, tämä tuo taas uudet haasteet elämääni. Onneksi en pelkää haasteita! 

-Tanja